Aktiivisesti politiikassa toimivana, etenkin näin vaalikeväänä, törmää usein siihen, että ei ole aikaa ajatella. Välillä melkein pelkää unohtavansa tai hukkaavansa ne perinpohjaiset syyt, miksi on ylipäänsä tätä tekemässä, koska energia menee juoksevien asioiden hoitamiseen, uusien asioiden omaksumiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Poliitikkona sitä ei kai koskaan ole valmis eikä riittävästi läsnä.
Viime viikkoina mun kohdalle on kuitenkin osittain sattumalta osunut tilanteita, jossa on ollut pakko pysähtyä ajattelemaan niitä syvempiä keloja. Sitran kansanvallan peruskorjaus -projektissa me pohdittiin nuorisojärjestöjen puheenjohtajien kesken mikä nykyisessä poliittisessa systeemissä ja puoluepolitiikassa on pielessä ja miten me korjataan demokratian kriisi ennen kuin on liian myöhäistä. Erätaukodialogissa ilmastonmuutoksen aiheuttamasta häpeästä ja lannistumisesta pääsin taas kiinni niihin syvempiin systeemisiin keloihin, jotka oman järkeilyn mukaan on juurisyyt meidän kohtaamaan ympäristökriisiin (luonnonvarojen kiihtyvään kulutukseen pohjautuva kasvuriippuvainen talousjärjestelmä, valtarakenteet, häpeä niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla jne.). Nämä kelat jää välillä taka-alalle, koska niistä ei aina ole suoraan johdettavissa konkreettisia poliittisia toimenpiteitä, jotka kuitenkin dominoi poliittista keskustelua. Väitän kuitenkin, että näistä keloista ja juurisyistä pitäisi pystyä puhua enemmän, jos me halutaan aidosti saada tarpeeksi iso muutos aikaan.
Me ollaan ihmiskuntana vasta nyt alettu ymmärtämään, miten monimutkaisessa maailmassa me eletään ja kuinka moniulotteisia ja yllättäviä vaikutuksia meidän toiminnalla voi olla. Kuka olisi arvannut 150 vuotta sitten, että teollistumisen myötä luotu kehitys ja edistys aiheuttaa maapallon tasapainoa järisyttävää ilmastonmuutosta? Tai että teknologinen läpimurto, kuten atomin halkaiseminen, aiheuttaa ydinsodan uhan? Että me ei vieläkään kaikesta kehityksestä huolimatta osata torjua ihmisten eriarvoistumista ja että me ollaan aiheuttamassa eliölajien kuudetta massasukupuuttoa? Näihin ”viheliäisiin” ongelmiin ei ole selkeitä yksinkertaisia ratkaisuja ja jos niitä yrittää ratkoa väärin keinoin asiat saattavat mennä vain huonompaan suuntaan. Me ei pystytä ratkomaan näitä ongelmia samoilla ajattelutavoilla ja -malleilla kuin mitä me käytettiin silloin, kun me luotiin ne.
Tähän me tarvitaan kestävyystiedettä ja eri tieteenalojen yhteistyötä. Tarvitaan uusia tapoja tehdä ja ymmärtää tiedettä. Uusia lähestymistapoja ja työkaluja ratkoa ongelmia. Miten me päästään irti fossiilisen energian polkuriippuvuudesta ja keskitetystä energiantuotannosta? Miten me saadaan ihmiset osallistumaan päätöksentekoon ja luottamaan päätöksentekijöihin? Miten me uudistetaan meidän yhteiskunnan hallintoa pois siiloista kohti parempaa yhteistyötä ja integraatiota?
Tällä viikolla osallistuin kestävyystieteiden konferenssiin, jossa jouduin pinnistämään pikaviestinten uuvuttamat aivoni ymmärtämän kestävyystieteiden abstraktia termistöä ja konsepteja. Näin jälkeenpäin ajatellen taisin uuvuttaa itseäni omalla kärsimättömyydellä, kun yritin koko ajan kääntää transformaatio- ja vipupisteteorioita konkreettiseksi politiikaksi ja toiminnaksi ja turhauduin, kun se ei ollutkaan niin helppoa. Useissa sessioissa puhuttiin hallinnon joustamattomuudesta, vallan keskittymisestä ja siitä, kuinka juuri julkishallinnot koettiin olevan muutosta eniten hidastavia tekijöitä. Politiikassa meillä on valtaa muuttaa juuri näitä asioita. Miksi se on kuitenkin niin vaikeaa?
Kenen vastuulla on välittää tietoa tieteentekijöiden ja päättäjien välillä? Kuka muuntaa tieteelliset tulokset konkreettisiksi politiikan toimenpiteiksi? Itse poliitikkona kiinnostaa kaikista eniten se, miten nämä kestävyystieteiden avulla havaitut ongelmat saadaan ratkaistua poliittisen päätöksenteon kautta. Miten me viedään systeemien ja kompleksisten ongelmien ymmärtäminen aidosti käytäntöön ja mitä se tarkoitta meidän poliittisen systeemin kannalta? Välillä huolettaa se, että muuttuuko asiat oikeasti, jos valta vaihtuu, vai tuleeko meistä kaikista osa samaa koneistoa, jolla ei ole työkaluja ja kykyä ratkaista meidän sukupolven isoja kestävyysongelmia. Ja nyt en puhu taloudellisesta kestävyysvajeesta, vaan ekologisesta velasta.
Mulla ei ole kaikkiin näihin kysymyksiin vastauksia, mutta ainakin motivaatiota yrittää etsiä niitä. Jos allaoleva kuva ihmetyttää, niin se kuvaa sitä, kuinka meidän pitää löytää ne oikeat vipupisteet, (tehokkaimmat vaikuttamisen paikat systeemeissä), joihin vaikuttamalla me “kammetaan” ihmiskunnan toiminta planetaaristen rajojen sisälle ja oikeudenmukaisemmalle uralle. Kuva on otettu Leverage Points -konferenssista Lüneburgista.
