EU:n luonnontilan parantamisen tavoitteet pakottavat suomalaiset päättäjät kohtaamaan sen ikävän tosiasian, että emme ole onnistuneet suojelemaan suomalaista luontoa ja pysäyttämään luontokatoa.

Missä Suomi olisi luonto- ja ilmastopolitiikassa ilman EU:ta? Viime päivien keskustelut EU:n ennallistamisasetuksesta kertovat surullista tarinaa siitä, kuinka pihalla suomalaiset poliitikot ovat Suomen ja Euroopan luonnon hälyttävästä tilasta.

EU:n luontotyypeistä jopa 81 % tila on huono. Luontokatoa on yritetty pysäyttää EU-tasolla ensin vuoteen 2010 mennessä ja sen jälkeen vuoteen 2020 mennessä luonto- ja lintudirektiivien puitteissa tässä kuitenkaan onnistumatta. Näissä direktiiveissä edellytetään, että tiettyjen lajien ja luontotyypien suotuisan suojelun taso on saavutettava, mutta tälle ei aseteta aikarajaa. Nyt uudessa ennallistamisasetuksessa halutaan viedä lainsäädäntöä velvoittavammalle tasolle ja asettaa luonnontilan parantamiselle sitovat aikarajat, jotta tavoitteet varmasti saavutetaan. Asetuksessa on kyse siitä, että EU:n tasolta tulee jäsenmaita velvoittavaa lainsäädäntöä, joka tulee osaksi kaikkien jäsenvaltioiden omaa kansallista lainsäädäntöä. Suotuisan suojelun tason saavuttaminen tarkoittaa sitä, että laji pitkällä aikavälillä säilyy luontaisessa ympäristössään eikä sen luontainen levinneisyysalue supistu.

Toisin kuin on väitetty, ennallistamisasetuksessa ei ole kyse mistään uudesta asiasta. Meillä on Suomessa hyvin tiedossa, missä tilassa oma lajistomme ja luontotyyppimme ovat ja mitä niiden suojelemiseksi ja ennallistamiseksi pitäisi tehdä luonto- ja lintudirektiivien toimeenpanon myötä. Emme vain ole tehneet näitä asioita ja saavuttaneet meille asetettuja tavoitteita lajien ja luontotyyppien elvyttämiseksi. Väitteet siitä, että EU jotenkin ylhäältä alaspäin tulisi sanelemaan miten Suomen pitää luontoaan suojella, on myös täyttä puppua. Suomi saa ihan itse päättää, millä keinoin se aikoo EU:n asettamat tavoitteet saavuttaa ja hyötyy myös itse suoraan siitä, että suojelee omaa luontoaan. Ihmettelen kovasti kaikkia puheenvuoroja siitä, että “nyt Suomi joutuu nettomaksajaksi”. Muut EU-maat eivät kovin suoraan hyödy siitä, että suojelemme suomalaista luontoa. Siitä hyödymme me itse ja se on myös meidän velvollisuutemme.

Eduskunnassa kokoomus on jättänyt hallitukselle välikysymyksen aiheesta, joka kertoo kuinka vähän puolueessa välitetään luonnosta. Kiusallista on myös se kuinka hallituspuolueiden rivit demareissa, keskustassa ja RKP:ssa ovat valiokuntakäsittelyissä rakoilleet, vaikka hallitus on jo sopinut kannastaan EU:n lainsäädäntöehdotukseen. Asiaa yritetään naamioida epämääräiseksi EU-Suomi vastakkainasetteluksi, vaikka kyse on yksinkertaisuudessaan siitä, että ei haluta sitoutua parantamaan suomalaisen luonnon tilaa. Lisäksi Suomessa on virinnyt taas keskustelu siitä kuinka ”EU:lla ei ole oikeutta sanella Suomen metsäpolitiikkaa”, vaikka samassa lauseessa kyllä todetaan, että EU:lla nimenomaan on päätäntävaltaa luontokysymyksiin. Suomalaisessa kontekstissa metsiä ei vain haluta nähdä osana luontoa, sillä niihin liittyy niin vahvoja teollisia intressejä. Metsäteollisuuden lobbaus on vahva ja monet puolueet ovat täysin tämän teollisuuden alan talutushihnassa. Ei suomalainen teollisuus ole ennenkään kaatunut siihen, että ympäristönsuojelua on parannettu.

Todellisuudessa metsille ollaan asettamassa melko kevyitä ehtoja. Tavoitteita asetetaan lahopuiden ja kuolleiden puiden määrän lisäämiselle, hiilivarastojen turvaamiselle ja metsälintukantojen elvyttämiselle. Ennallistamisen toimet ovat sellaisia, joita on tehty jo osana metsien suojelun vapaaehtoista Metso-ohjelmaa eivätkä toimet tarkoita sitä, että metsätaloudesta pitäisi luopua kokonaan. Metsien talouskäyttöä tulisi kuitenkin ohjata enemmän luontoa vaalivaan suuntaan ja esimerkiksi vähentää avohakkuita ja puolestaan lisätä metsien jatkuvaa kasvatusta metsienhoitomenetelmänä.

Suomea koskevista kustannusarvioita on myös kauhisteltu. Suomen hallitus onkin jo kannassaan todennut, että kustannuksia on alennettava merkittävästi. Ympäristöministeriössä on jo arvioitu kustannusesityksen olevan yliarvio. Itse kääntäisin keskustelun mieluummin toisinpäin – luonnonsuojelun rahoitus on edelleen promilleluokassa Suomen bruttokansantuotteesta. Miten tämä on mahdollista, kun olemme keskellä ihmisen aiheuttamaa sukupuuttoaaltoa? Maksamme nyt siitä kuinka olemme taloudellisesti hyödyntäneet luontoa pitämättä siitä huolta. Raha ei loppupeleissä aseta reunaehtoja ihmisen toiminnalle, vaan luonto. Ilman elinkelpoista luontoa meillä ei ole mitään.

Alustavan arvion mukaan jopa puolet ennallistamisasetuksen kustannuksista osuu sisävesiin, viidennes metsiin ja kuudennes turvemaille. Sisävetemme ovat huonossa tilassa, minkä ei pitäisi olla mikään yllätys. Tämä näkyy myös Itämeren huonossa tilassa. Itseäni turhauttaa niin paljon se, kuinka esimerkiksi kokoomus ja RKP mielellään poseeraavat puhtaan Itämeren puolesta, mutta kun tulee aika päättää sitovista tavoitteista parantaa vesistöjemme tilaa, mikä vaikuttaa suoraan Itämereen, siihen ei ollakaan valmiita.

Minkälaisista konkreettisista tavoitteista EU:n asetuksessa sitten loppujen lopuksi säädetään? Koko EU:n kattavana tavoitteena on ennallistaa 20 % EU:n maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä ja ulottaa toimet lopulta koskemaan kaikkia ennallistamisen tarpeessa olevia ekosysteemejä vuoteen 2050 mennessä. Jäsenvaltioita velvoitetaan ennallistamaan 30 % heikentyneestä pinta-alasta 30 % vuoteen 2030 mennessä. Tästä on jo olemassa luonnonvarakeskuksen arviot siitä, mitä tavoite tarkoittaisi eri luontotyyppien osalta. Vertailun vuoksi Metso- ja Helmi -ohjelmien 2021-2030 tavoitteet kattavat jo 40 % tästä tavoitteesta.

Kaupunkialueilla viheralueet eivät saa vuoden 2030 jälkeen vähentyä vuoden 2021 tasosta tarkoittaen sitä, että jos luonnontilaa on vuoden 2021 jälkeen kaupunkialueilla heikennetty, pitää alueita ennallistaa tai kompensoida. Lisäksi mukana on vaatimus viheralueiden vähittäisestä kasvattamisesta vuosiin 2040 (3 %) ja 2050 (5 %) verrattuna vuoteen 2021. Olen tehnyt tästä aiheesta valtuustoaloitteen Helsingissä, jonka vastauksessa todettiin, että kaupunki aikoo sitoutua näihin tavoitteisiin ja on jo valmistelemassa keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi. Todennäköistä on, että luonnon kokonaisheikentymättömyyttä on pääkaupunkiseudulla tarpeen tarkastella seudullisella tasolla, sillä kaupunkirakenteen kannalta pääkaupunkiseudun kunnat muodostavat toiminnallisesti yhden pääkaupunkiseudun, vaikka hallintorakenteet on eriytetty eri kuntiin.

Näiden asioiden lisäksi asetuksessa säädetään muun muassa maatalousympäristöjen luonnon tilan parantamisesta, johon liittyy niin linnustonsuojelua kuin pölyttäjäkadon pysäyttämistä vuoteen 2030 mennessä.

EU:n luonnontilan parantamisen lainsäädäntö on mielestäni yksi hienoimmista asioista, mitä kansainvälisessä luontopolitiikassa on pitkästä aikaa tapahtumassa. Samoja tavoitteita tullaan käsittelemään joulukuussa YK:n luontokokouksessa Kanadassa. Luontokokouksen agendalla on esittää tavoitteeksi, että kaikki maailman maat ennallistavat 20 % pinta-alastaan mailla ja vesillä vuoteen 2030 mennessä. Ilman kansainvälistä yhteistyötä emme pysty pysäyttämään globaalia luontokatoa ja kuudetta sukupuuttoaaltoa. Toivon todella, että Suomen puolueet ja päättäjät lopettavat lyhytnäiköisen vastakkainasettelun Suomen ”kansallisen edun” ja luonnonsuojelun välillä. Pitäisi olla itsestään selvää, että Suomen kansallinen etu on parantaa luonnon heikentynyttä tilaa. Mikä voisi olla sen tärkeämpää?

Luku- ja kuunteluvinkkejä ennallistamisasetuksesta:

• Ympäristö- ja ilmastoministeri Ohisalo sekä maa- ja metsätalousministeri Kurvinen politiikkaradiossa keskustelamassa ennallistamisasetuksesta
• Ympäristöministeriön UKK ennallistamisasetuksesta
• A-talk keskustelu ennallistamisasetuksesta
• Maria Ohisalon blogi ennallistamisasetuksesta
• Ville Niinistön blogi ennallistamisasetuksesta