Aikaa hurjaa, nyt on elämäni ensimmäinen puoluekokous takana. Ja aika hurja puoluekokous olikin, koko lauantaipäivä saatiin elää jännityksessä puheenjohtajavaalin tuloksia odotellessa. Inhimillisen erehdyksen seurauksena yksi laatikko ääniä oli jäänyt Vihreiden puoluetoimistolle Helsinkiin, jota lähdettiin sitten Tampereelta hakemaan taksilla. Oli kyllä aika erityislaatuinen fiilis juuri ennen tulosten julkistamista, kun koko puoluekokoussali oli tupaten täynnä jännittyneitä vihreitä ja turhautuneita toimittajia. Naurettiin hysteerisesti Twitter-seinän twiiteille, laulettiin Ultra Brata ja heiteltiin ilmapalloja. Sitten tulivat tulokset ja Touko Aalto valittiin puolueen johtoon. Vaikka en Toukoa tunne yhtä hyvin kuin kärkikolmikon kahta muuta tähteä, Emma Karia ja Maria Ohisaloa, joista kummankin olisin myös mielelläni nähnyt puolueen johdossa, olen vakuuttunut siitä, että Touko tulee olemaan mahtava puheenjohtaja ihmisläheisyytensä ja yhteisöllisen johtamisensa ansiosta.

Melkein yhtä paljon kuin puheenjohtajavaalia jännitin omaa pientä puhettani poliittisessa keskustelussa. Tuntui jotenkin niin hurjalta päästä puhumaan puoluekokouksessa, että pelkäsin koko lauantaiaamun sydän kurkussa, että kohta nimeni tulee puhujalistalle ja sitten mennään. Puheenjohtajavaalin pitkittyessä ja aikataulujen eläessä aika räikeästi sain sitten loppujen lopuksi pitää puheeni iltapäivällä (jolloin kaikki olivat jo niin turtuneita puheenjohtajavaalin pitkittymisen tuomasta jännityksestä, että poliittisia puheita kuunneltiin enää vain puolella korvalla, jos sitäkään). Mutta sainpahan puheeni pidettyä. Hullua ajatella, että vain vuosi sitten pohdin vähän ujosti uskaltaako lähteä ehdolle ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin ja nyt vuotta myöhemmin istunkin Vihreiden puoluekokouksessa tuoreena kaupungin(vara)valtuutettuna. Kokouksen lopuksi sain lisäksi tietää, että minut oli valittu Vihreiden nuorten edustajana puoluevaltuuskuntaan. Kiitos ihanat Vihreät Nuoret tästä luottamuksesta!

Puoluevaltuuskunnassa haluan erityisesti nostaa esille kokonaisvaltaiseen kestävyyteen ja ympäristövastuullisuuteen liittyviä kysymyksiä ja ongelmia. Samaa aihetta käsitteli myös kahden minuutin puheeni puoluekokouksessa:

Kära vänner, Hyvät ystävät – meillä ei ole aikaa

Ihmiskunta ja sen toimet luovat tällä hetkellä tilanteen, joka on rinnastettavissa pääsiäissaariin. Pienillä pääsiäissaarilla väkiluku kasvoi saarien luonnonvaroja hyödyntäen yli 9000 hengen yhteisöksi. Kulutettuaan luonnonvarat loppuun yhteisö ei enää kyennyt ylläpitämään yhteiskuntansa keskeisiä vaihdannan keinoja. Se johti katastrofiin, jossa jäljelle jäi vain pieni yhteisö, jonka kehitys oli pysyvästi lamaantunut. Me olemme tekemässä itsellemme samoin. Meidän kykymme ylläpitää globaalia talousjärjestelmää, ruoantuotantoa ja nykyistä elintasoamme on vaarantunut.

Meidän on vakavasti pohdittava, mitkä ovat ne yksittäiset ratkaisut, joilla muutamme yhteiskuntamme kestävän tulevaisuuden tielle. Me pystymme muuttamaan yhteiskuntaamme, mutta emme pysty muuttamaan sitä, kuinka tehokkaasti metsämme toimivat hiilinieluina, kuinka hitaasti turvetta muodostuu tai kuinka nopeasti me ja muut eliöt sopeudumme ympäristössä tapahtuviin muutoksiin.

Ratkaisuja on rohkeasti etsittävä myös oman kuplamme ulkopuolelta ja esimerkiksi kyseenalaistettava nykyistä pakonomaiseen talouskasvuun perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää, jonka ylläpitäminen vaatii enemmän luonnonvaroja kuin meillä on käytettävissämme. On etsittävä ja kokeiltava erilaisia keinoja muuttaa yhteiskuntaa sellaiseksi, joka ei perusta menestymistään aineelliselle yltäkylläisyydelle.

Toivoisin, että liikkeemme ei pidä itsestäänselvyytenä ympäristökysymyksiä. Juuri nyt niitä on pidettävä jatkuvasti esillä. Meillä on oltava selkeät tavoitteet, miten pelastamme planeettamme, itsemme, kanssaeliöt ja ilmastomme.

Kun katsomme taaksepäin tulevaisuudesta meidän on oltava tyytyväisi siihen työhön, jonka me teimme oman lajimme, muiden lajien ja yhteisen planeettamme pelastamiseksi.